Ekologiset kosket ja kestävä koskikalastus Suomessa

Ainakin oman tuttavapiirini perhokalastajat tuntuvat olevan keskimäärin varsin valveutuneita kestävän kalastuksen kannattajia. Mutta mikä on kestävää tai ekologista kalastusta ja voiko sellaista ylipäätään Suomessa harrastaa? Nykypäivänä kun rakas harrastuksemme on aina jossain määrin hedonismia, sillä kenenkään ei tarvitse kalastaa henkensä pitimiksi eikä ahdingossa sinnittelevistä vaelluskalakannoistamme riittäisi kansan syviä rivejä ruokkimaankaan.

Kalastuksen kestävyydelle ja ekologisuudelle riittänee niin monta määritelmää kuin kalastajiakin. Ensimmäisenä suurimmalle osalle tulee varmaankin mieleen oikeaoppinen vapautettavan kalan käsittely, nopean väsytyksen mahdollistavat välineet ja valikoiva kalastus, jossa mahdollisiksi ruokakaloiksi suositaan välikoon yksilöitä lajeista, jotka kestävät kalastuspaineen. Yhtälöstä puuttuu vielä monta tärkeää osa-aluetta, mutta ehkäpä tärkein ja usein liian vähän huomiota saava sellainen on kalastuskohteen valinta.

Miksi kohteella on väliä?

Avainsanoja kohteen ekologisuutta arvioitaessa ovat kalastuspaine sekä lajisto. Ensin mainittu vaikuttaa monellakin eri mekanismilla kalastuksen kestävyyteen kyseisellä kohteella. Itsestäänselvä vaikutus on tietenkin suurempi kuolleisuus verrattuna pienemmän paineen kohteeseen – johon voi toki merkittävästi vaikuttaa kohteen säännöksillä ja valvonnalla.

Vaikka kalastuksesta aiheutuvaa kuolleisuutta pyrittäisiin vähentämään esimerkiksi rajoittamalla ylös otettavien kalojen määrää tai kieltämällä kalojen tappaminen kokonaan, voi kohteen kokoon nähden liian suurella kalastuspaineella olla muitakin negatiivisia vaikutuksia. Vapautuksesta henkiinjääneen vaelluskalan kutu saattaa keskeytyä kun taas vaikkapa kylkiosuman tai syvälle perhon nielleen kalan elinmahdollisuudet tai ainakin kilpailuasema ravinnosta ja lisääntymisestä saattavat heiketä.

Tämä on jokaisen vastuullisenakin itseään pitävän kalastajan pakko hyväksyä, ja onneksi esimerkiksi koukku-, perho-, paikka- ja kalastustekniikan valinnoilla voi omia vahinkojaan tehokkaasti karsia. Joskus on tullut kuitenkin pohdittua, että voiko liian suuri kalastuspaine näkyä myös kannan geeniperimän vinoutumisena luonnonvalinnan suosiessa vähemmän aggressiivisia ja aktiivisesti ruokailevia yksilöitä?

Oma lukunsa on tietenkin kosken lajisto – sekä luontainen, että mahdollinen istutettu sellainen. Uhanalaisiin vaelluskaloihin aktiivisesti kohdistuva kalastus ei välttämättä ole sieltä kestävimmästä päästä, vaikka tarkoituksena ei olisikaan tappaa kalaa. Vaikka kalastusta ei keskittäisi näihin lajeihin, täytyy huomioida myös todennäköisyys sivuosumaan muun kalastuksen tiimellyksessä.

Istutetut kotoperäiset lajit (kuten taimen) tai vieraslajit (kirjolohi) eivät kumpikaan lähtökohtaisesti ole ekologisen kohteen tuntomerkkejä. Kirjolohi kevätkutuisena kalana saattaa kutukuoppaa kaivaessaan samalla tuhota edellissyksynä kuteneiden kalojen kehittyvät mädit. Lisäksi kuvioon kuuluu tietenkin kilpailu samasta ravinnosta, sekä pienpoikasten päätyminen ruokalistalle. Isoin haitta lienee kuitenkin istareiden usein mukanaantuoma kalastuspaine.

Luontaisten onkikokoisten kalojen, kuten taimenten istutus on puolestaan omiaan heikentämään paikallisen populaation geenipoolia, ja siksi ovatkin enemmän tekohengitystä ja lyhyen tähtäimen huvia kuin kannan aitoa kehittämistä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on esimerkkejä joista, joiden taimenkannat ovat räjähtäneet kasvuun istutusten loputtua ja uudelleen taantuneet, kun tankkiautot palasivat kehiin.

Minne kestävästi kalaan Suomessa?

Alustuksen perusteella kriteereitä ekologiselle koskikohteelle voisivat siis olla:
– olematon tai ainakin kohteen kokoon nähden maltillinen kalastuspaine
– kestävät kalastussäännöt
– ei onkikokoisia kalaistutuksia
– elinvoimaiset kohdelajikannat
– ei suurta todennäköisyyttä heikentää uhanalaisia kantoja tahattomalla toiminnalla

Surullinen totuus on, että tällaisia kohteita ainakaan vähänkään eteläisemmässä Suomessa on hävettävän vähän. Käytännössä ne ovat lähinnä esimerkiksi hyvän ahven- tai särkikalakannan omaavia pienempiä tai hidasvirtaisempia vesistöjä. Toki asia ei ole täysin mustavalkoinen. Vaikkapa Kymi- tai Vantaanjoen tyyppiset isommat kohteet ovat monen mielestä saattaneet ottaa harppauksia eteenpäin, mutta äskeistä listaa ne eivät hyvällä tahdollakaan täytä.

Tilanne muuttuu jonkin verran, kun siirretään leveyspiireissä ylöspäin Keski-Suomen ja Kainuun korkeudelle. Kainuussa toimii jopa ”ekokosket” nimellä kulkeva koskikohteiden kokonaisuus, jossa kalastusta sääntelemällä pyritään lisäämään emokalojen määrää. Täysin luonnonmukainen kohde sekään ei tiettävästi ole, mutta meidän mittakaavalla hyvin lähellä sitä. Keski-Suomen kuuluisilla taimenkoskilla löytyy myös omat helmensä Läsäkosken ja Vihavuodenkosken johdolla, jossa mm. kalastussäännösten kautta pyritään vahvistamaan luontaista lisääntymistä.

Vähemmän yllättäen maamme puhdasverisimmät vastuullisen kalastajan kosket löytyvät Lapista. Erityisesti Käsivarren, Kaldoaivin ja Vätsärin erämaat tarjoavat uskomattoman määrän jos ei täysin koskematonta, niin ainakin olemattoman kalastuspaineen virtavesiä erähenkiselle perhostajalle. Poronhoitoalueen raja ei tosin meilläkään ole mikään autuaaksi tekevä tekijä, sillä yhtälailla kuuluisimmilla kohteilla riittää kalastuspainetta ja osalla myös istutuksia.

Tarkoitus ei ollut masentaa

Jonkinlaisena johtopäätöksenä kehottaisin siis pakkaamaan rinkan selkään, mikäli haluat harjoittaa ehdottoman kestävää kalastusta ja minimoida kalakantoihin kohdistamasi kuormituksen. Jos olet kaltaiseni kalastusaddikti, tällainen ehdottomuus ei välttämättä ole vaihtoehto. Sen sijaan oman kalastusharrastuksen kestävyyden ja eettisyyden arvioiminen eri kanteilta on hyvin suositeltava sellainen.

Tarkoituksena ei ollut siis masentaa, kieltää ja rajoittaa kenenkään harrastusta – vaan haastaa pohtimaan oman toiminnan vaikutuksia uudella kulmalla. Perhokalastuksella on paljon positiivisia vaikutuksia, joten on varmasti meidän kaikkien intresseissämme varmistaa henkireikämme jatkuvuus myös tuleville sukupolville!